Tuleeko historian opetuksen muokata maailmaa?
Elämme sellaisessa ajassa, että erityisesti historiantutkimus ja sen pohjalle rakentuva opetus on alettu näkemään enemmänkin narratiivien luomisena. Vielä 1800-luvulla saatettiin ajatella, että tutkitaan maailmaa ja historiaa niin kuin kaikki ”oikeasti tapahtui”. Toki tiedostettiin, että historian ”faktat” alkoivat ajan myötä häviämään. Pyrkimys jonkinlaiseen objektisuuteen oli siihen aikaan leimallista.
Kun aikaisemmin Suomessakin opetettiin kansallista historiankirjoitusta, se pukeutui sellaiseen muotoon, että tuntemalla oman kansan menneisyys, oma identiteetti vahvistui. Eri elämän alueilla nousi yksilöitä esiin, Heille tehtiin patsaita ja heidän elämäntarinansa pohjalta sepitettiin sankarikertomuksia. Nämä kaikki olivat osa historianopetusta omalle kansalle.
Nationalistisen historiakuvan purkaminen ei johda tyhjyyteen
Maailmassa alettiin 1990-luvun jälkeen nähdä historikuvakin jonkinlaisena tietoisena rakennelmana, jonka eri maiden eliitit olivat luonneet. Pitkään ha
llitsevana oli kansallinen historiakuva. Tämä oli erityisen voimakkaasti korostunut Suomessakin.
Erilaiset kansalliset yhteisöt leimattiin kuvitelluiksi yhteisöiksi. Ääneen ei useinkaan sanota, että parhaillaankin kansalaisille kouluopetuksen ja tiedotusvälineiden kautta luodaan uudenlaista kuviteltua yhteisömallia. Olisi jotenkin väärin kuvata prosessia aivopesuksi tai kansalaisille suunnatuksi propagandaksi.
Kun tänä päivänä erilaiset uudet mediat leimataan valemedioiksi, niin sitä ei sinsänsä pidä ihmetellä. Kansalaisilta on riisuttu perinteinen identiteetti, joka perustui kansallisuusaatteen pohjalle rakentuneelle historiakuvalle. Yhdysvalloissa elää perinteinen käsitys uudisraivaajakansasta – valkoihoisesta – ja tätä ”myyttiä” alettiin purkamaan vauhdilla. Maalle valittiin musta presidentti. Se näyttää saaneen vastareaktion aikaan ahtaalle käyneen ja identiteetistään huolissaan olevan valkoisen väestön parissa.